Tutkijat ovat mallintaneet suurten maanjäristysten seurauksia Cascadian subduktiovyöhykkeellä. Tulosten mukaan maa voi painua jopa 2 metriä, mikä lisää tulvariskiä rannikkokohdissa.
Tutkimus tuo esiin post-seismisen maapainuman ja merenpinnan nousun vuorovaikutuksen. Vuoteen 2100 mennessä nämä kaksi tekijää voivat kolminkertaistaa tulvavesialueiden pinta-alan alueella.
Tina Dura, Virginia Techn yliopiston rannikkogeologi, korostaa maapainuman pysyvyyttä. Toisin kuin tsunamit tai maanjäristykset, tämä ilmiö voi kestää vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja, muuttaen pysyvästi rannikkomaisemia.
Cascadian subduktiovyöhyke ei ole kokenut suurta maanjäristystä vuodesta 1700. Siitä lähtien rannikolla on tapahtunut lievää kohoamista joka vuosi, mikä osittain kompensoi merenpinnan nousua. Kuitenkin tämä suuntaus kääntyy todennäköisesti vuoteen 2030 mennessä.
Tutkijat ovat verranneet tulvaskenaarioita maanjäristyksen kanssa ja ilman. Nykyisin 8 magnitudin maanjäristys vaikuttaisi 300 km² suurempaan alueeseen, kun taas vuonna 2100 uhattuna olisi 370 km² lisää.
Kriittiset infrastruktuurit, kuten puhdistamot ja lentokentät, olisivat erityisen haavoittuvia. Tutkimus korostaa hätätilasuunnitelmien laatimisen tärkeyttä ottaen huomioon nämä uudet riskit.
PNAS:ssa julkaistut tulokset tarjoavat kattavamman näkemyksen tulevista haasteista Tyynenmeren luoteisrannikon yhteisöille.
Mitkä ovat subduktiovyöhykkeet?
Subduktiovyöhyke on alue, jossa merellinen laatta uppoaa mannerlaatan alle. Tämä prosessi aiheuttaa monia maanjäristyksiä ja tulivuoria.
Luoteis-Yhdysvaltojen rannikolla Juan de Fuca -laatta uppoaa Pohjois-Amerikan laatan alle. Tämä vuorovaikutus on vastuussa Cascade-vuoriston muodostumisesta.
Maanjäristykset näillä alueilla voivat olla erityisen voimakkaita, kuten vuonna 1960 Chilessä tapahtunut 9.5 magnitudin järistys. Niihin liittyy usein rannikkomaan painumista.
Näiden mekanismien ymmärtäminen on olennaista luonnonriskien ennakoimiseksi ja lähettyvillä asuvien väestöjen suojelemiseksi.